Saako hymyillä ja olla niin asiat ois jo loksahtaneet kohdalleen? Tästä toki ollaan vielä hyvin kaukana, mutta edes hiukan alkaa näkyä valoa kuuluisan tunnelin päässä.
Niin monesti kuin olenkin omia juuriani seurakuntaan ollut pohtimassa ja ajatellut, että eiköhän se elämänvaihe ole jo ohitse ja on aika löytää elämään jotain muuta. Löydän sieltä itseni aina uudestaan ja uudestaan.
Tänään tapaankin Münchenin suomalaisen seurakunnan papin, jonka kanssa keskustelemme mahdollisesta palkkiotyöstä. Mikä parasta ei rippikouluikäisten parissa vaan varhaisnuorten! Ihanaa vaihtaa kohderyhmää välillä ja ehkä myöhemmin palata takaisin rippikouluikäisten puoleen. Kuka tietää? En minä ainakaan.
Eilen olin yhtä hymyä koko päivän ja vähän tänäänkin. Eilen sain viestin, että pääsisin työhaastatteluun kansainväliseen lastentarhaan, jossa lapset olisivat kahdeksasta viikosta kuuteen vuoteen. Olen hyvin innossani tästä haastattelun antamasta tilaisuudesta! Se antaa minulle mahdollisuuden jaksottaa päiviä viisaammin ja pääsisin ylläpitämään ammatillisuuttani. Saisin nähdä, miten nopeasti lapset kasvaisivat sekä kehittyisivät.
Ennen kaikkia saisin vastauksia kysymyksiin, joita olen paljon esitittänyt itselleni näiden muutamien vuosien varrella. Kuka minä olen? Onko minun paikkani nuorten,varhaisnuorten vai pienien lasten parissa vai kenties se on vielä tuolla jossain? Näitä kysymyksiä ei voine pohtia koskaan liikaa, luulisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti