Äää, tiijätkö sä sen tunteen, kun sydän pamppailee rinnassa ennen kuin saat soitetuksi yhden tärkeen puhelun? Mä tiedän, mutta se laantu yllättävästi. Jännitin, pelkäsin ja odotin. Toisaalta olen hyvin huojentunut siitä, että opparin kypsyttäminen lähtee oikeasti liikkeelle.
Pelkään vieläkin. En tiedä, onko minusta siihen? Entä jos ei olekaan? Odotan. Onneksi voin luottaa siihen, etten ole yksin. Valmistumiseni lähenee päivä päivältä ja hetki hetkeltä, muttei se tarkoita sitä, että olisin koskaan valmis? Saanko jatkaa epäilyjäni? Saanko olla niin kuin ennenkin? Onko minun pakko valmistua eikö riitä, että vain olisin ? Minä olen silti minä, enkä minä miksikään muutu.
Paineet, joita ehkä turhaan kasaan jo nyt ympärilleni saattavat siivittää minut vielä hyvään lopputulokseen. Toisaalta ne voivat myös aiheuttaa lisästressiä ja epätoivoni valmistumisesta kasvaa entisestään. En tiedä mitä teen. Myönnän sen, olen erehtyväinen, mutta toisaalta kukapa ei olisi. Jokainen meistä tekee virheitä tai on niitä joskus tehnyt, kukaan ei ole täydellinen. Et edes sinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti