Katson ulos näen lähes lehdettömän puun. On siis syksy.
Kaivan esiin paksumman huiviin ja otan pipon sekä lapaset kaapista.
Haaveilen. Tahtoisin lähteä reissuun, mutten voi. Ehkä kesällä uskottelen itselleni.
Niin kuin kuvan ruusun lailla kaikki lakastuu aikanaaan.
On kuitenkin jotakin mikä ei koskaan lakastu eikä koskaan häviä.
Rakkaat muistot ovat niitä, mitkä pysyvät aina sydämissämme. Ne eivät lakastu, kuihdu tai katoa. Ne kestävät iäti.
Tänään minä tosiaan HAAVEILEN ! Haaveilen siitä, että joku nätti päivä saan päättää minne meen ja mistä tuun ihan ITE! Aih, sitä päivää mä todella odotan! Vaikka olenkin jo täysi-ikäinen tuntuu, että muut määrittelevät menojeni sunnan ja keston. Onko minulla omaa elämää? Luultavasti olen vain jonkun oma iso sätkynukke, jota voi ohjailla minne vain. Tämä on väärin, en tiedä mutta minusta tuntuu todella pahalta, että mun jokaista liikettä ja elettä ohjaillaan. Mä oon jo aikuinen! Enköhän mä osaa arvoida, että teoilla on seuraukset ja mulla on tietyt velvollisuudet..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti